Wow, se onnistui! Miten suunnattoman kiitollinen sitä on, kun oppii jonkun sellaisen asian, mitä on pitänyt mahdottomana. Kirjoitan nyt hiukan blogistani poikkeavaa tekstiä, koska olen niin innoissani.
Äiti, sinä pystyt siihen, älä pelkää, ole rohkea, katson näin! Poikani kannusti. Tällaisia kannustavia lauseita sitä muutenki elämässä kaipaa, vaikkakin on jo elämää, aika paljon nähnyt.
Kokosimme koronakeväänä pihallemme trampoliinin, jotta lapsellani ja pihan muillakin lapsilla, olisi paikka missä purkaa energiaa. Vaikka trampoliinista on paljon varoiteltu, niin päätimme kuitenkin sellaisen hankkia. Me vanhemmat teimme töitä kotoa käsin, koululainen sukelsi sujuvasti etäopiskelun piiriin ja kuopus jäi tarhasta kotihoitoon. Sovimme miehen kanssa vuorot, jolloin viihdyttäisimme poikaa ja keksimme kaikennäköistä tekemistä.
Kateellisena katselin, kun lapset, tuosta vaan, mielestäni, oppivat uusia temppuja trampalla. Ehkäpä minäkin… Pompinkin poikani seurana, mutta en uskaltanut oikein muuta. Varmasti rikon selkäni, tuumin. Pakka ei pysy kuitenkaan kasassa, sellaisia aatoksia päässäni vilisi.
Mieheni sai minut ylipuhuttua kokeilemaan peppuplätskyä. Tiedättehän, siinä laskeudutaan pompusta pepulleen ja pomahdetaan takaisin jaloilleen. Miten siinä kävikään, ei, ei minuun sattunut. Laskeuduin kummallisesti kyllä peffalleni, mutta sinkosin siitä taaksepäin. Nolotti, johtuu varmaan siitä, että olen iso ja painoakin on… ( seli,seli).
Kesällä, kun pääsimme vihdoin rakkaan tytärpuolen luokse kyläilemään, yritin kokeilla taas. Näytäs minulle miten se nyt tehdään. Toinen yritti kovasti neuvoa, näytti malliakin, mutta olin ymmälläni ja peloissani, josta johtui taas, ettei peppuplätskystä tullut mitään, kun sitä kokeilin. Jännitti. Ota rennosti, sanoi tytärpuoleni, harjoittelet vaan, niin kyllä se siitä. Niinpä niin…ajattelin, mutta samalla mietin, että tuossa on kyllä perää. Sitä rakentaa kaikennäköisiä ja kokoisia esteitä itselleen, ihan syyttä suotta. Voisi kait sitä ottaa rennomminkin.
Seuraavana aamuna poikani houkutteli minut trampalle. Pompimme ja hän kovasti kannusti äitään. Katso näin, helppoa se on! Äiti, sinä pystyt siihen, älä pelkää, ole rohkea, katson näin! Ihailin pientä poikaani. Miten vakuuttavasti, täynnä lapsen intoa, hän halusi, että onnistuisin. Ja silloin sydämmestäni halusin onnistua ja kokeilin. Saan kyllä pidettyä kroppani kuosissa, vakuutin itselleni ja pompin alkuvauhteja. Onhan se kumma, jos pakka ei pysy kuosissa ja annoin mennä. Kas kummaa…ennenkuin älysinkään, olin taas jaloillani.
Miten toisen usko ja kannustavat sanat voivatkin vaikuttaa toiseen. Rakas pienoiseni, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. Äitisi oppi muutakin, kuin peppuplätskyn.
Aidanrakentajat 